RSS-syöte

Moral Groove

kirjoittanut Jukka Ylisuvanto

1. Epämääräisiä merkintöjä muistiossa, jonka toivottavasti muistan olevan omani.

Huomautan heti alkajaisiksi (lähinnä itselleni), että minulla ei ollut minkäänlaisia yhteyksiä näiden tapahtumaketjujen jalokiviin, mutta sillä ei todellisuudessa ole mitään merkitystä, sillä minäkin olisin yhtä hyvin voinut olla kaiken tämän takana tai ainakin osallisena. Minä en vain sattunut sanomaan sitä ääneen ensimmäisenä niin että muutkin olisivat sen kuulleet, mutta kyllä minä sitä ajattelin, ja monelta kantilta, jotta voisin jotenkin perustella sen vääräksi, rikolliseksi ratkaisuksi. En vain oikein onnistunut… Minä pääsin taas siihen samaan lopputulokseen, jolla voi perustella yhtä hyvin molemmat vastakohtaiset väittämät oikeiksi, hyviksi ja ainoiksi totuuksiksi, mutta minä olen erittäin kriittinen, ja kysymykseni vahingoittavat lähinnä vain minun harmoniaani; joku muu voisi olla kerrassaan tyytyväinen itseensä minun asemassani, mutta minä en vain kykene siihen, eikä kritiikkiäni ota kuuleviin korviinsa minun lisäkseni kai juuri kukaan. Ja kaikki tapahtui etiikan ulottumattomissa, ilman ohjaksia tai ohjaajia, mutta ennalta-arvattavasti, sillä vaikka kurssit heilahtelivat, kaikki tiesivät mikä on tärkeintä.

Nyt sitä, mistä joskus olin niin ylpeä, ei vain millään haluaisi päästää suustaan ulos, on se niin kammottavaa ja iljettävää… Niin, niin VAIN SAATANA ON TODELLISTA, ja kaikki se hyvyys ja ihmisyys, josta pidetään niin kovaa ääntä, on kadonnut jäljettömiin. Saatanan korpinmusta väritys oli kai jotenkin niin kaunista, että se oli pakko asettaa kaiken harmauden yläpuolelle, sillä kukaan ei yksinkertaisesti vain onnistunut pesemään valkoista tahrattomaksi. Kolmio kääntyi ylösalaisin ja valtikkana oli hiilihanko, mutta kekäleet sammuivat ihanaisen auringon muuttuessa kaasun ja plasman muodostamaksi palloksi — valot menettivät hohtonsa. Me katsoimme ja näimme: kaikki, mikä kiiltää on kultaa. Nyt tyhjästä loppusoinnusta suivaantuneena ja itseeni perin kyllästyneenä minä vain odotan, että Saatana sanoisi edes jotain, mutta eihän sieltä helvetistä mitään kuulu, sillä nyky-helvetti on hiljaisuutta. Pimeyden lapset juhlivat hetken, kunnes huomasivat, että voitto maistui tietenkin katkeralta ja vain sodalla oli merkitystä — olihan se jotain tekemistä, ja kun on tehnyt jotain, nukkuu paremmin.

Se täytyy vain hyväksyä: hiljaisuus, joka ei arvosta ketään eikä mitään on jokaisen tunnelin päässä. Harmaa ei ole väri, sillä se on vain likaista hiljaisuutta. Saatana sai viimeisen naurun, mutta hiljaisuus veti pitemmän korren ja niin helvetin viha hukkui harmauteen, sillä sehän oli vain kostoa, joka lopetti kaikki sodat eikä enää ollut mitään tehtävissä.

Kaoottiset päähänpinttymät, jotka tekevät mahdolliseksi sen, että minä en ole todellinen, olivat se vihoviimeinen tahra tällä paperilla, jolla ei ole enää yhtään puhdasta laikkua jäljellä. (Voin lukea ruokalistani mennä viikoilta, jotkin tahrat ovat epäilemättä käymisteitse valmistettuja suljuja, joiden ravintoarvot ovat varsin kyseenalaisia, mutta yhtäkaikki turruttavia. En kyllä mene vannomaan yhdenkään ehjän värisävyn nimeen, mutta se sentään on selvää, että jos sekoitetaan mustaa ja valkoista, niin saadaan harmaata, ja siinä ei taas ole mitään kaunista.

Minä olen ehkä hyvin lähellä hulluutta, partailla niinkuin sanonta kuuluu, ja voin hyvinkin olla jo suorastaan seinähullu, sillä eihän sitä itse huomaa, jos nimittäin on tullut hulluksi. Mutta minä oletan, että tämä kaikki on vain jotain painajaisunta, jota ei olisi koskaan halunnut nähdä tai sitten minä olen hereillä ja selväjärkinen niinkuin kaikki muutkin tai avohoidossa tylysti sulkeutuneiden ovien ulkopuolella. Kaikki, mitä tarvitsen, on nurkaton huone, jossa tuska hukkuu uniin.

Joka tapauksessa, se joku sai tahtonsa läpi, ja se, mitä tässä kasvihuoneessa tapahtuu parasta aikaa, on hänelle arvattavasti kovin mieluista katseltavaa, sillä tänne mahtuu niitäkin, jotka osaavat katsoa ja vielä pitävät näkemästään. Monet suorastaan rakastavat silmitöntä kauhua, vaikkeivat enää osaakaan erottaa paniikkihäiriötä rakkaudesta, sillä kauhu ja pelko ovat erittäin vahvoja ja jopa aitoja tunteita, ja aidot tunteet ovat nykyisin aika harvassa. Lopulta se joku — tai ne jotkut, ja jos oli salaliittoja, niin miksei vieläkin? —, jolla oli ollut tarpeeksi vallantahtoa saavuttaakseen aseman, josta itsensä toteuttaminen onnistuu suuremmitta ongelmitta, päätti saada aikaan vahvoja tunteita. Hän rakasti ihmisrotua, tai oikeastaan omaa ihannettaan siitä niinkuin kaikki muutkin humanistit, niin paljon, että oli päättänyt tehdä hyvän työn meidän pienten ihmisten iloksi ja hyödyksi.

Tiedä sitten halusiko hän oikeasti vain palauttaa vahvat tunteet meidän keskuuteemme, mutta vaikka hän epäonnistuikin surkeasti, hän ainakin yritti tehdä tästä kasvihuoneesta paremman paikan edes omille ihanteilleen. Epäonnistuessaan hän loi joukon mitä ihmeellisimpiä reaktioita rakennuttamalla laitoksia, joissa nuo vahvat tuntemukset kaivetaan pintaan lähinnä epäinhimillisyyden keinoin.

Näitä laitoksia nousi jokaiseen betoniseen termiittikekoon ainakin yksi ja ne pyörivät täydellä kapasiteetilla ilman omaatuntoa tai minkäänlaista moraalia, etiikasta puhumattakaan. Ikävintä tässä on se, että jos et ole vieläkään oppinut lukemaan, sinulla ei ole enää mitään toivoa sitä koskaan oppiakkaan. Toisaalta sekään ei enää oikeastaan kannata, sillä lukemalla voi saada päähänsä jotakin epämääräistä niin kuin epäilys, ja sehän voisi olla kohtalokasta nyt, kun kukaan ei enää pitkään aikaan ole halunnut olla missään tekemisissä todellisuuden ja sen ylitsepääsemättömän lopullisuuden kanssa.

Niin juuri, enää ei lukutaidoton voi oppia lukemaan, ellei sitten satu omaamaan vaikutusvaltaisia perhetuttavia, jotka voivat suostutella jonkun niistä miellyttävällä tavalla höperöistä opettajista, jotka eivät vielä ole sortuneet epämiellyttäviksi tai erakoituneet kokonaan, opettamaan sinulle lukutaidon jaloja alkeita. Voi silti olla, että sekin osoittautuu mahdottomaksi, sillä lukemisen opettaminen on jo varsin epähyväksyttävää, vaikka ei kuitenkaan vielä kiellettyä.

Nämä laitokset, jotka käytännössä tulivat korvaamaan ne sellaiset, joissa ennen opetettiin lukemaan, kyllä vielä mainostavat itseään opinahjoina ja levittelevät niitä sietämättömiä iskulauseitaan portinpieliinsä. ”Lukutaidolla saa hyvän elämän”, ja muuta yhtä luotaantyöntävää mutta erinomaista mainosarvoa omaavaa propagandaa. Kuka tahansa olisi voinut tuomita tuollaiset laitokset julmiksi ja epäinhimillisiksi, mutta epäinhimillisyys sai osakseen yleistä hyväksyntää ja levisi eräiden nopeasti yleistyneiden ja häiritsevien mutaatioiden takia niinkuin rutto joskus leikkimielisesti nimettynä pimeänä keskiaikana. Silloin kaikki oli vielä hyvin, ja vaikka julmuus olikin läsnä, se oli kumminkin oikein. Se tiedettiin oikeaksi, se oli sallittua ja jopa suotavaa, tough love niin kuin sanotaan.

Nyt nuo hirvittävät laitokset siis toimivat täydellä teholla ja kaikki ne ristiriitaisuudessaan perin kummalliset asiat tapahtuvat vain, koska huomattiin, että ne mutaatiot, joita ihmisen DNA:han ilmeni koko ajan enemmän ja enemmän ja enemmän ja enemmän, olivat ennenkaikkea häiritseviä, ja tämä uudenmallinen koulutus, jonka kerrottiin olevan avain hyvään elämään, oli kaikista helpoin, yksinkertaisin ja taloudellisin tapa hankkiutua eroon noista epämiellyttävistä häiriötekijöistä.

Minun täytyy muistuttaa itseäni ja yrittää ymmärtää, että niistä on päästävä eroon, sillä nehän ovat kaiken lisäksi vielä rumiakin. (Tätä nykyä estetiikka ja etiikka vaikuttaisivat olevan synonyymejä.) Nuo mutaatiot olivat ja ovat ongelma, joka tarvitsee ratkaisun. Aluksi kukaan ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta edistyksellisimmissä piireissä siitä kuiskittiin jo kauan sitten, mutta vain tarkoin valituille korville, sillä siitä edellisestä kerrasta, kun joku yritti lopullista ratkaisua, oli jauhettu todella kauan ja äänekkäästi, jottei kukaan vain unohtaisi. Siksi kai se sitten muistettiinkin niin hyvin ja ratkaisu oli siis valmiina jo ennen kuin meidän ongelmamme oli edes syntynyt. Tällä kertaa kuitenkin yleisen hyväksyttävyytensä ansiosta muuallakin kuin vain muutamissa rauhattomissa ja epäinhimillisellä tavalla julmissa mielissä. Kai se oli osa ihmisluontoa jo ensimmäisellä kerralla, mutta me olimme kai jotenkin vain liian tekopyhiä myöntääksemme sen.

Se oli se ”lopullinen” ratkaisu siihen kyseiseen kysymykseen, josta ei oikeastaan saisi puhua, sillä sellainen häiritsee miellyttäviä kahvipöytäkeskusteluja. Tosin silloin ensimmäisellä kerralla se tuli jotenkin vähän väärään aikaan ja silloiset häiriötekijät eivät kai olleet tarpeeksi rumia, sillä ensimmäisellä kerralla se joku kaiken takana, se, jota kaikesta sitten syytettiin, ajettiin niin ahtaalle, että hänen täytyi turvautua vapaan tahdon viimeiseen ja lopullisimpaan ilmenemismuotoon. Hän taisi olla useammankin vuosikymmenen aikaansa edellä… ehkä jopa vuosisadan, en ole aivan varma mikä näistä kalentereista pitää paikkansa.

Nyt tuo menneisyys, joka on muuttunut utuiseksi ja unen omaiseksi saduksi, jättää sinut oman onnesi nojaan, sillä se kaikki oli vain suurta epätoivoista virhettä, jota ei ole syytä toistaa. Tänään kukaan ei enää tee virheitä, sillä kaikki muuttui harmaaksi, kaikki todellinen on harmaata ja Saatana, vain Saatana on kaunista.

Tämän päivän piinattu insomnia tuntuu siis läheltä katsottuna olevan pelkkää painajaista, jota mielenterveyttään arvostavan yksilön tulisi välttää kaikin mahdollisin keinoin. HUOM! > Onnellisuus on pyöreä huone, jossa ei voi satuttaa itseään, mutta kylmä ja likainen todellisuus sen ulkopuolella koristelee itsemurhan sanoinkuvaamattomalla autuudella, ja kuoleminen tuntuu niin hyvältä ratkaisulta, että sitä voi aika ajoin olla jopa vaikea yrittää välttää. (Jos tämä muistio päätyy minun henkilökohtaiseksi itsemurhaviestikseni, niin haluan teidän ymmärtävän, että minä olen pahoillani aiheuttamastani sotkusta.) Hiljaisuus saa tulla heti minun nauruni jälkeen pyyhkimään pois kaiken sen harmauden, joka minua niin julmasti piinaa.

Nyt kuoleman ajatteleminen on lähinnä lohdullista, ja kaikkein julmin farssi, mikä koskaan on tällä näyttämöllä näytelty, on lähinnä huvittava. Me, jotka saimme inkvisition osan tällä kertaa emme oikeastaan enää jaksaisi olla olemassa, ja ne jotka päätyvät oppimaan jotain krematorioissamme, tuntuvat jostakin kumman syystä arvostavan olemassaoloaan. He vaikuttavat usein jopa kiitollisilta, ja minä olen nähnyt heidän ristivän kätensä, jotta he osaisivat kiittää koko sydämellään.

Inkvisition tulee tietää olevansa oikeassa, mutta yhtä hyvin meidän ylivertaisuuttamme voisi verrata johonkin virukseen, sillä oikea ja väärä ovat jättäneet meidät yksin oman itsemme kanssa. Joukkotuho on meidän tapamme jakaa oikeutta niille, jotka näyttävät nauttivan elämästään. Me olemme oman rikkautemme kanssa porvareita, jotka ovat siirtyneet äärioikealle inhoamaan inhimillisyyttä. Ehkä se ensimmäisen lopullisen ratkaisun keksijä oli todellakin vain syntynyt pari vuosisataa liian aikaisin eikä siksi voinut saavuttaa hyväksyntää ratkaisuillaan. Hänen ratkaisujaan vastustettiin niin paljon, että hänen oli pakko olla väärässä. Kyllähän lopullisia ratkaisuja vastustettiin nytkin, ja aluksi ne, jotka uskaltautuvat edes varovasti vihjailemaan jotain tähän lopulliseen suuntaan olivat vapaata riistaa, ja heidät jauhettiin mediamyllyssä todella hienoksi jauhoksi.

Taloudellinen ajattelu yhdistettynä markkinatalouteen johti kumminkin lopulta siihen, että tuo kyseinen jauho päätyi rehunvalmistajien käsiin, mikä johti väistämättä siihen, että nuo epäinhimilliset ajatukset päätyivät kaikkien inhimillistenkin olentojen ruoansulatusjärjestelmiin, minkä jälkeen vastustus hiipui nopeasti, suorastaan hyssyteltiin, ja ovathan nämä nykyiset häiriötekijät kieltämättä aika rumia, joskin siis ravinnoksi kelpaavia, ainakin välillisesti.

Jo silloin, ennen tätä kaikkea, tarkkaavaiset silmät saattoivat varmaankin havaita, että tämä oli suorastaan väistämätöntä, sillä tälle lopulliselle ratkaisulle kun ei todellakaan löytynyt lopullista ja kaiken kattavaa vastaperustelua, jos nimittäin halusi olla perusteellinen. Ja tämän ratkaisun puolesta löytyi sitten luonnollisesti useita äänekkäitä ja teräväsanaisia puoltajia. Monet vastustivatkin, pitivät suurta ääntä näiden häiritsevien uusien oppilaiden tunteista ja yrittivät siten vedota meihin kansalaisiin, joilla valta tämän yhteiskuntajärjestelmän mukaan viimekädessä oli, mutta siinä vaiheessa oltiin jo valmiita tekemään myönnytyksiä, joten itse toimitus päätettiin tehdä mahdollisimman inhimillisesti, ainakin niin kauan kun kyseessä oli vielä keho eikä ruumis.

Kukaan ei tietenkään halunnut ylpeillä kuuluvansa tämän ratkaisun toimeenpanijoihin, joten vain korkeimman moraalin edustajat päätyivät siihen ammattiin, kuten aikaisemminkin vastaavanlaista suurta julmuutta vaatineissa hieman kyseenalaisissa toimenpiteissä. Aina ennen tarvittiin jotakin erityistä oikeutusta, suurta rakkautta tai vastaavaa, jotta pystyttäisiin tekemään jotain näinkin julmaa. Täytyi olla todella varma omasta asiastaan tai oikeastaan siihen riitti pelkkä kiihko — siis siihen, että pystyi olemaan varma — joka taas syntyi selvästikin jonkin suuremman tarpeesta. Ja kun se suurempi vihdoin löytyi tai oli löydetty — ja tästä oltiin varmoja mitä pienimpään yksityiskohtaan saakka — voitiin sitten huoletta talloa kaikki pienemmät ja epävarmemmat jalkoihin, jotta voitaisiin sitten itse kasvaa entistäkin suuremmiksi ja puhtaammiksi.

Nyt kävi kuitenkin sillä tavalla, että jo pelkkä esteettisyys oli tarpeeksi, sillä se kävi monille tarpeeksi suuresta syystä kutsua niitä rumempia alemmiksi. Se oli kieltämättä väistämätöntä, koska liian moni halusi nousta ylemmäksi, ja se tarkoitti sitä, että ne, jotka ovat liian alhaalla, ovat liian alhaalla ansaitakseen enää minkäänlaista jalomielisyyttä.

Ei ollut enää trendikästä hoivata heikkoja, koska jalomielisyys tarkoitti alentumista niin alas, aina alhaisimpien tasolle, ja ne kun ovat niin sietämättömän rumia ja vammaisia, ennen kaikkea epämiellyttäviä siellä alhaalla. Päädyttiin siihen, että näin täytyy toimia, jotta ne siellä alhaalla eivät pilaisi meidän mahdollisuuksiamme olla sitä, mitä me voimme olla täällä ylhäällä eli pääasiassa kauniita. Tämä kaikki oli tapahtuessaan oikeastaan jo ihan normaalia; olihan lapsukaisia ennenkin lähetetty kesäleireille, jotta aikuiset saisivat olla rauhassa keskenään.

Minä olin kuvitellut, että ihana ja rakastettava ihminen ei kaikessa kummallisuudessaankaan pysty vajoamaan niin luonnolliselle tasolle, että meitä voitaisiin taas kutsua ansaitusti eläimiksi. Kävi kuitenkin niin, että kun tällaisia ei-niin-kauniita pienokaisia alkoi syntyä yhä enemmän ja enemmän, ei kukaan enää halunnut alentua hoivaamaan heitä, ja kesäleireiltä ei sitten enää tultukaan takaisin kotiin onnellisten vanhempien odottaviin ja lämpimiin syleihin. Aikojen saatossa kai myös äidinvaistot olivat heikentyneet juuri sen verran, että oikeusjärjestelmän hoidettavaksi ilmaantui yhä enemmän sellaisia valitettavia tapauksia, joissa äiti tai isä oli kokenut lapsensa liian vastenmieliseksi ja heitteillejätöt, lapsenmurhat, ja epäilyttävät vahingot kävivät varsin yleisiksi.

Monet melkein äidit päätyivät peloissaan keskeyttämään raskautensa omin käsin, jos ei sattunut olemaan varaa abortin teettämiseen tai siihen ei myönnetty lupaa, mutta koska hämmentyneet kansalaiset eivät enää osanneet vaatia oikeutta oikeissa paikoissa, siis ennenkuin nämä meidän hämmästyttävän ympäristöystävälliset laitoksemme yleistyivät ja tulivat hyväksytyiksi, lakikirjoihin kerettiin lisätä sellaisiakin kohtia, ainakin vähäksi aikaa, joiden perusteella voitiin asettaa syytteeseen sellaisia äitejä, jotka ovat saaneet keskenmenon liian kyseenalaisissa olosuhteissa. Esimerkkitapaus oli hyvin mielenkiintoinen, ja sitä sai seurata TV:stä ympäri maailmaa. Ne, jotka vielä puhuivat eettisyydestä ja moraalista, eivät voineet ymmärtää, että nämä onnettomat raskauden uhrit eivät yksinkertaisesti halunneet ottaa riskiä, että juuri heidän kauniista vartaloistaan työntyisi ulos jotakin rumaa, joka sitten kumminkin hellyttäisi avuttomuudellaan ja tekisi heistä säälin uhreja.

Kaikki tässä koko ajan kehittyvässä maailmassa tapahtui muutenkin jo tarpeeksi nopeasti, joten ihmiset lopulta unohtivat viettää aikaa moralisoiden muiden ratkaisuja. (Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kotiäideistä oli jo tullut uhanalainen laji, eikä kenelläkään ollut enää aikaa tai kiinnostusta katsella maailmanmenoa verhojen raosta.) Ja silloin, kun ensimmäiset lopulliset ratkaisut pantiin täytäntöön, oli se kaikki muuttunutkin yhtäkkiä inhimilliseksi. Vaikka ihmiset olivat edelleenkin kiireisiä eivätkä he pahemmin halunneet ajatella sitä, mitä uusilla kesäleireillä todellisuudessa tapahtuu, eivät he kuitenkaan voineet unohtaa sitä kaikkea, mitä ei enää pidetty arvossa, joten ennen pitkää kesäleireistä tuli jätteenkäsittelylaitoksia. Sillä sehän on selvää, että, jos et voi unohtaa jotain, jonka olemassaolo piina sinua, se täytyy hävittää. Ja tämän kaiken piti olla inhimillistä ja palvella suurta hyvettä eli kauneutta, ja se palvelikin, varsin tehokkaasti. Onneksi jotkut meistä olivat jo niin täynnä inhoa ja halveksuntaa, että he pystyivät sentään nauttimaan epäinhimillisyydestä ja ihmisyyden polttohautauksesta.

Slummikortteleistakin tuli lopulta autioita, koska kaiken edettyä tarpeeksi pitkälle sinun ei enää tarvinnut olla erityisen iljettävän näköinen tai edes geneettisesti häiriintynyt joutuaksesi jonottamaan jonkin uudenmallisen ilmaisen oppilaitoksen porteilla, sillä monet huono-osaiset todella luulivat, että niissä opetetaan lukemaan ja kenties jopa jotain muutakin, joka voisi osoittautua käytännölliseksi taidoksi tulevaisuutta ajatellen. Ilmainen opetushan tekee kaikista tasavertaisia ja aivan yhtä kultivoituneita. Parempi elämä ja ihmisarvo olisivat siis jotain, minkä voi saavuttaa, jos näkee vain vähän vaivaa.

Eräänä iltana olin kävelyllä tuollaisen ainakin melkein aution slummikorttelin laidoilla, kun yhtäkkiä taivaalta alkoi hiljalleen sataa kuivia hiutaleita. Olin vähän hämmentynyt, mutta en kuitenkaan kiihtynyt, sillä olin juuri sopivasti lääkitty ollakseni tyynen rauhallinen. Vaikka minua oli varoitettu epämiellyttävistä kokemuksista, joita ehkä joutuu kokemaan, jos liikkuu krematorioiden läheisyydessä matalapaineen aikaan, työnsin kieleni ulos saalistaakseni yhden ainutlaatuisen lumihiutaleen kieleni päälle. Lumi on kyllä ollut varsin epäterveellistä jo pitkään, mutta järkeni oli jonkin nostalgiakohtauksen sumentama, eikä se ollut edes lunta, se oli tuhkaa, tuhkaa krematoriokukkulalta. Se oli todella epämiellyttävä tunne: saada nyt tuhkaa kielenpäälle. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei toukokuussa sada lunta ainakaan näillä leveysasteilla. Kun lopulta pääsin kotiini, olin hengittänyt tuota tuhkapölyä niin paljon, että vietin seuraavan yön yskien harmaata limaa ja maistellen tuhkaa. Aamulla katselin ikkunasta kuinka hapan sade pesi kadut puhtaaksi huuhtoen kaiken sen harmaan liejun mukanaan viemäreihin. Se oli oikeastaan pelkkä helpotus, sillä muutoin olisin joutunut jättämään ulkoilun vähemmälle. Tuhka on nimittäin karsinogeeninen tekijä. Päätin kumminkin hankkia hengityssuojaimen ihan vastaisuuden varalle.

Voisi helposti kuvitella, että tällainen ympäristö on liian masentavaa ihmisen kaltaiselle tuntevalle olennolle — minulle ainakin vaikka minä olinkin vakuutellut itselleni, että vain Saatana on todellista turvautuen tähän ajatukseen toivoen sen kovettavan minut niin, että tämä olisi minun maailmani — mutta ihminen on myös kekseliäs ja sopeutuvainen, joten ei kestänyt kauankaan ennen kuin tähänkin vaivaan löydettiin sopiva lääke. Nykyisinhän keksitään mitä tahansa, jos sille vain löytyy rahoitusta, ja jos löytyy rahoitusta, niin silloin on jo löydetty sopiva markkinarako. Ei nyt enää oikeastaan tarvitse osata tuntea, sillä nykyihmisen tunneskaalaa voidaan laajentaa lähes rajattomasti sopivilla stimulanteilla. En minä oikeastaan ole enää varma siitäkään, ovatko nämä lääkkeet enää pelkkiä stimulantteja, sillä ainakin osan niistä täytyy olla jo tuntemuksia tuottavia lääkkeitä.

Ennen kuin minä sain omat reseptini, en ollut kokenut vahvoja tunteita. En ollut oikein varma olinko koskaan yleensäkään tuntenut mitään, sillä ajatellessani asiaa tarkemmin, kaikki ne vaistot, joita usein kutsutaan tunteiksi, olivat minun tapauksessani kehittyneet jo miltei huomaamattomiin. Voikohan olla niin, että osalla näistä lääkkeistä luodaan jo kokonaan uusia tunteita, joita ennen ei ole ollut olemassakaan?

Nyt minulla itselläni on vaikeuksia muistaa kaikkea tätä, mitä täällä, tässä maailmassa tapahtuu. Se johtuu pääasiassa siitä, että minä en edes halua muistaa, ja vaikkei sillä oikeastaan olekaan mitään merkitystä, minä olen päättänyt muistaa vielä seuraavaankin todella tehokkaan masennuslääkekuurin jälkeen ainakin sen, kuka ja missä minä oikeasti olen, etten menisi luulemaan itseäni joksikin aivan muuksi jossakin aivan muualla.

Näinä päivinä unohtaminen on hyvin yleistä, sillä monet astelevat apteekkiin käsivarren mittaisen reseptilistan kanssa ostamaan niitä tunteita ja sitä identiteettiä, mitä kenelläkään ei enää tunnu olevan. Minä olen kumminkin melko varma siitä, että kaikesta huolimatta ainakin minä tunnen itseni. Se on oikeastaan varsin miellyttävä ajatus: minä tunnen vielä itseni. Olen totisesti saanut maalattua itselleni kuvan itsestäni, ja vaikkei se kauttaaltaan tahriintunutta ja suttuista paperiarkkia lukuun ottamatta esitäkään mitään, voin silti olla tyytyväinen siitä, ettei minun enää tarvitse vaivata mieltäni identiteetin hahmottelemisen kaltaisella turhalla rasitteella.

Olen varsin tyytyväinen siihen, mitä olen saanut selville itsestäni, sillä kaikki se, mitä tapahtuu oman itseni ulkopuolella, on tänään jo todella paljon, ehkä liikaakin, selkeän identiteetin sietokyvylle. Eräänä aamuna nauttiessani virkeyttä puristeen muodossa huomasin olevani niin vähän, että sitä tuskin kannattaisi tässä yhteydessä mainitakaan, ellei tämä kaikki muukin olisi niin tavattoman vähän. Juu-u, osaan jopa hymyillä, sillä olen nauttinut tänään varsin suuren annoksen mielihyvää, ja taidanpa lähteä pienelle kävelylle, katselemaan maailmaa. Taidanpa nauraa tälle kaikelle ja korostaa omaa olemattomuuttani katselemalla kuorma-autoja, jotka tuovat tauotta uusia oppilaita meidän laadukkaisiin oppilaitoksiimme, jossa tämä vähäisyys opetetaan alempiarvoisille ja rumille polttamalla heidän elottomat, hengiltä rauhoitetut ruumiinsa tuhkaksi, jolla me lannoitamme suuria geneettisesti manipuloituja ravintokasvi-viljelmiämme, jotka taas ovat varmaankin suorastaan kyllästettyjä niillä erinäisillä lääkeaineilla, joilla me inhimillisesti nukutamme ongelmamme.

Tämä olisi joskus luomuviljelyn aikakaudella saattanut olla hiukan kyseenalaista, mutta tänään kukaan ei jaksa enää välittää. Tällä hetkellä minua työllistää muistaminen. Olen havainnut, että mikäli nukun, mahdollisesti jotkin nauttimistani lääkkeistä pyyhkivät muistiani ja minun on vaikeampi muodostaa ajatuksia. Pelkään, että mikäli nukahdan, menetän kosketuksen omaan kokemusmaailmaani ja olen täysin vietävissä.

Nytkin miltei ainoa asia, joka vielä jaksaa askarruttaa minun mieltäni, oli vielä hetki sitten se, että mistä noita mutantteja rumiluksia tulee koko ajan lisää. Kaikki tavalliset ihmiset pitävät yhdyntää jo niin vanhanaikaisena, vaivalloisena ja ennen kaikkea rumana ja likaisena toimituksena, että tuskin kukaan enää harjoittaa sitä. Otin nimittäin tänään kyseisen asian tiimoilta yhteyden erääseen informaationarkkariin, joka tuntuu tietävän kaiken kaikesta. Hän vastasi minulle konemaisella itsevarmuudella, joka tuotti hänelle suurta mielihyvää, vaikka tiesin hänen poimivan tietonsa reaaliaikaverkosta, että koska nuo mutantit ovat nykyisin paljon halvempia valmistaa kuin tavalliset kemikaalilannoitteet, heidän annetaan lisääntyä tarkoin aidatuilla alueilla ja heitä ruokitaan meidän jätteistämme valmistetuilla puristeilla. ”Ahaa”, minä sanoin ja toivotin hänelle viihtyisää loppuelämää.

Mikään ei oikein jaksa yllättää minua enkä yllättynyt tänäänkään, koska olin unohtanut asennuttaa ihoni alle uuden yllättymisampullin. (Tiedäthän sinä, sellaisen, joka asennetaan ihon alle johonkin huomaamattomaan paikkaan, ja joka sitten sieltä käsin vapauttaa elimistöön yllättymistä helpottavaa yhdistettä.) Minä en oikein tunne ketään, joka osaisi olla olemassa ilman noita moninaisia lääkeaineita, johon suurin osa minunkin varoistani kuluu. Apteekkilaskuni oli huomattavasti pienempi ennekuin jouduin turvautumaan sietokykyä alentaviin lääkkeisiin, joille on kuulemma juuri kehitetty sietokykyä alentava lääke… Minä luulen, että minun elimistöni luonnollinen toiminta on jo niin sekaisin, että minä uskallan kokeilla itseni vieroittamista kaikista lääkkeistä, sillä kuulin tässä vähän aikaa sitten, eräistä tyypeistä, jotka kokeilivat sitä ja he sanoivat, että se on jotain todella outoa… Minun täytyy kokeilla… jospa kirjoittaisin siitä muistilapun vaikkapa lääkekaapin oveen, jotta varmasti muistan ajatelleeni näin. Harvoin tulee niin pakottava tarve tehdä jotain, että tulee ajatelleeksi minun täytyy.

Avaan ehkä sinut, törkyinen muistioni, uudestaan keksittyäni keinon olla noiden kaiken normalisoivien lääkeaineiden tavoittamattomissa. Aion ottaa selvää siitä, mikä vielä on todellista ja aion kirjoittaa sen ylös. Liitän ehkä oheen myös oman kuvani, jotta voin olla varma kirjoittaneeni tämän mikäli onnistun jostakin löytämään peilin, jonka kautta hahmotella itseni. Kameroita on nykyään niin vaikea saada. Pitänee laatia muistilappu.

Voi olla, että minun pääni ei yksinkertaisesti kestä todellisuutta, ja kaikki vieroitusyritykset ovat turhia ja mahdottomia, mutta minä aion yrittää, vaikka se kuulostaakin itsemurhalta. Tämän muistion myötä toivon, että oma ääneni jää soimaan päähäni, ja vaikka nämä soinnut ovatkin tyhjiä, niiden rytmi pakottaa tanssimaan, tanssimaan silmät kiinni kristallinkirkkaassa tyhjyydessä. Vain Saatana on ehkä todellista, mutta minä aion varmistua asiasta.

 

2. Varhaisesta aamusta loputtomaan yöhön…

Rotta kapellimestarina johti enkelikuoron laulamaan hysteerisesti…”

Saavuttamattomissa pysyttelevä yhteenkuuluvuuden tunne vaivaa rottaa, joka ei näe lajitovereitaan missään. Se tuntee kuuluvansa lajiin, jota uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, vaikkei mistään ole löytynyt edes todisteita siitä, että rottia, juuri hänen kaltaisiaan lajierittelyn samassa oksanhaarassa pesiviä lajikumppaneita olisi joskus edes ollut olemassa ja jonka ainoa, viimeinen tai ensimmäinen ja mahdollisesti myös viimeinen edustaja se itse on. Tämä saa sen pienen pään hyvin pyörälle, eikä se osaa oikein olla itsensä kanssa, koska se on saanut päähänsä, että yhteenkuuluvuus on välttämätöntä ja jotakin eläintä suurempaa on pakko olla olemassa. Hän olisi voinut olla sankari omalle lajilleen uhratessaan pienen henkensä oman rakkaan lajinsa vuoksi, mutta mikä sankari se sellainen on, joka taistelee vain itselleen?

Rotta on tuskissaan. Se huokuu pelkästään omaa tuskaansa ja omaa tyhjyyttään. Se ei ole pitkään aikaan nähnyt muuta kuin itsensä, ja se saa sen inhoamaan itseään. Kaikki tuo hiljaisuus on niin kuvottavaa ja rumaa, että se oksentelee ja luulee kuolevansa jo pelkkään ahdistukseen. Miten se voisi lohduttaa itseään, kun se itse on oikeastaan kadonnut jäljettömiin jonkin monimutkaisen vaistokompleksin tieltä?

Rotan päivä alkaa vastenmielisesti kylmällä hiljaisuudella, joka sen pesäkoloon vuotaa seinissä olevien pienien rakojen kautta. Rotta ei pidä heräämisistä, ja se yrittää tänäänkin pitää silmiään kiinni viimeiseen asti, mutta nälkä tai tarpeille pääsemisen tarve pakottaa sen ottamaan tämänkin aamun vastaan. Rotilla on tapana elää yhdyskunnissa ja käpertyä toisiensa lämpöön aina yön kylmimpien tuntien ajaksi. Monet puhtaat elämänmuodot tuntevat ympäröivän maailman mystistä värähtelyä, joka johdattaa ne kohtaloonsa, joka taas täyttää niiden olemassaolon tarkoituksella ja syyllä. Tämä rotta näkee lajitovereitaan vain unissaan, mikä taas selittää sen haluttomuuden avata silmänsä. Se ei tunne vaistojaan – ne ovat kuin kylmiä juomia, jotka kaikki maistuvat samalta. Aamuisin se usein niiskuttaa epätoivoisesti ja lämmittelee leikkimällä kehollaan. (Se juo yhden kylmän juoman…) Rotta murjottaa synkässä vakavuudessaan, aivastaa kerran voimakkaasti ja itkee hetken vuolaasti. Se sotkee turkkinsa omiin iljettäviin eritteisiinsä.

Rutiineista päästyään, kuivattuaan kyyneleensä se on taas kuin pallo tasaisella, mutta epävakaalla alustalla. Se juoksentelee käytävissään ja pelkää omia ääniään tavattomasti. Se hyökkää oman häntänsä kimppuun ja raastaa sitä hampain ja kynsin. Se säikähtää nähdessään omaa vertaan ja uikuttaa surkeasti. Se katoaa omaan tyhjyyteensä — rottien ei pitäisi saada tuntea itseään. Se on hämmentynyt pieni surkea eläin, eikä mikään ole sen suussa tarpeeksi hyvää maisteltavaksi.

Kaaoksen riippumattomuudesta elämän sysimustaan auraan rotta on pelkkää ikävää yhteensattumaa. Omassa mielessään rotta on muuttunut niin väkivaltaisen rumaksi, että vaikka se voisikin saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä tavallistenkin rottien kanssa, se ei osaa lähestyä niitä ja jää aina yksin kylmien juomiensa kanssa. Viha ja kosto, kun jää yksin tyhjyyteensä: usein se ottaa kiinni jonkun pienen avuttoman hiiren, jonka se sitten piinaa kuoliaaksi ja repii palasiksi. Se tappaa, vaikka sillä ei ole nälkä, eikä edes tappaminen maistu miltään. Tappaminen on sille vain tapa unohtaa itsensä, sillä toisen tuskaan on helppo hautautua, siitä voi peilata itseään ja kokea tunteita joihin itse on kykenemätön.

Hiiri juoksee kauhuissaan ja virtsaa juostessaan. Happamat eritteet tahraavat sen turkin, ja se pelkää, pelkää tavattomasti. Törmätessään nurkkaan, joka katkaisee sen pakotien, se ei uskalla enää katsoa taakseen. Se piiloutuu sykkyrälle ja toivoo, ettei kuoleminen sattuisi hirveästi. Rotta hyökkää sen kimppuun suu vaahdossa ja silmät kiiluen. Pieni hiiri sätkii ja vikisee rotan kynsissä. Hiiren sydän lyö ylikierroksilla ja sen verenkierto on täynnä adrenaliinia, mutta mikään ei enää voi pelastaa sitä. Rotta ei kuitenkaan tapa sitä heti. Se upottaa kyntensä hiiren tärisevään lihaan ja leikkii ruoallaan.

”Kuka minä olen ilman minkäänlaista valoa, joka ohjaisi minun kärsimykseni itseensä. Eläimenä eläinten joukossa, sinun työsi on tehty, sinä tyydytät minun ruokahaluni eikä sinulla sen jälkeen ole mitään tekemistä elämän kanssa, piskuinen eläin, mutta minun täytyy jatkossakin vain odottaa, että joku tyydyttäisi oman ruokahalunsa minulla, piskuisella eläimellä. Älä uikuta, kuoleminen on vain kuolemista, KUOLE!!!!”

Hiiri ei enää hengitä, ja rotta nakkaa sen velton ruumiin menemään. Rotalla ei ole nälkä, eikä kuollut tunne enää tuskaa. Rotta yksin itsensä kanssa; se on oman itsensä pahin vihollinen. Rotta, jolla ei ole muuta kuin itsensä, halusi jotain suurempaa kuin kaikki, mikä sille oli annettu uskottavaksi, mutta se sai vain oman piskuisen itsensä, eikä se ole tarpeeksi, kun tietää olevansa eläin. Kaiken lisäksi tämä rotta oli ennenkuulumattoman kriittinen, eikä siten voinut oppia uskomaa edes omaan mätänevään itseensä.

 

2.1. Mitä hysteriaa?

Katsoin ja näin enkelien laulavan soinnittomalla äänellä. He kuitenkin pitävät omaa ääntään suuressa arvossa eivätkä anna kenenkään arvostella itseään. Heille riittää, kun ei tarvitse laulaa yksin. Minun silmiini pistävät heidän tavattoman likaiset vaatteensa, ja he varmaankin luulevat pukeutuvansa puhtaan valkoiseen. Voi olla, että silloin, kun joku heistä keksi, että alastomuus on jotenkin epäpuhdasta, jotenkin väärin, nuo vaatteet todella näyttivät valkoisilta, mutta nyt he ovat pitäneet noita samoja ryysyjä jo niin kauan, että niitä on ollut pakko paikkailla kaiken maailman kangastilkuilla, ja he ovat kahlanneet katse pilvissä läpi niin monen rapakon, että nuo ryysyt suorastaan löyhkäävät.

Nyt jo niin monesti nähtyä hysteriaa, että siihen on kyllästynyt. He pitävät kiinni oikeudestaan luulla olevansa valkoisia ja että valkoisuus olisi vielä kaiken lisäksi jotenkin paljon arvokkaampi väri kuin mikään muu. Ja sitä hysteriaa, kun joku päästää iljettäviä pikku eläimiä juoksentelemaan heidän korkea-arvoisissa jaloissaan. Heidän toivoton hysteriansa on jotenkin tavattoman vastenmielistä ja koska se näyttää olevan todella mieltä ylentävää heille, minun on täytynyt kiertää se kaukaa; on täytynyt saastuttaa heidän ylpeyden aiheensa karttamalla sitä kuin ruttoa avoimen julkeasti, katsoen sitä aina tilaisuuden tullen tiivistäen kasvoilleni ilmeen, joka viestittää minun näkevän halpaa ja pilaantunutta makkaraa, mutta nuo, nuo varpussielut, nuo muurahaiset ovat vain jotenkin niin itsepintaisia, että he ovat oppineet sulkemaan silmänsä aina silloin, kun heille avautuu näköala sisimpäänsä, sinne mistä tuon silmiinpistävän valkeuden pitäisi loistaa.

Tänään vain sokeat osaavat nähdä valkeutta ja puhtautta ympärillään. He näkevät myös, että tuo hyveellinen hohto on jotenkin heidän ansiotaan, ja sitten ottavat siitä kunnian itselleen. On toki niitäkin, jotka eivät saaneet silmiään suljettua ympäröivältä lialta ja joutuivat näkemään sen saman lian tahriman itsensä. Onneksi muurahaisilla on kitiinipanssari ja päättäväisyyttä rakentaa kekoja, jotain mistä saa itseään kiittää. Puurtamista päivästä toiseen, ja mutinaa: ”Loisia, laiskureita, kyllä minä vielä näytän niille sitten, kun olen päässyt heidän yläpuolelleen. Sittenpä saavat nähdä kuka on mitäkin ansainnut…” Hampaiden välistä sihisten mutisevat ja katkerana raatavat omien päämääriensä vuoksi. Täytyy päästä sinne yläpuolelle, missä saa kuvitella ansainneensa sen kaiken, ja sitten pitää vielä päättää, että haluaako kenties tavoitella lisää loput päivänsä vai vetäytyä omaan itseriittoisuutensa tyytyen vain varmistamaan, ettei menetä mitään, mitä on ansainnut.

Eihän kukaan usko tähän maailmaan, eihän? Uskoa itseensä täynnä makeutusaineilla kyllästettyä paskaa, humaltuneena omista saavutuksistaan? Pystytkö sinä siihen? Juuri nyt? Ja monilla on varaa saada kaikki se paska maistumaan hyvältä silloinkin, kun se on tosiaankin vain sitä itseään. Hurjuuksien hurjuus ja kaikki hurjuus, ja jos pystyy pitämään sisällään sen ja vielä sulattamaan, on varmasti saanut evoluutiolta lahjaksi uudenmallisen vatsan, joka sulattaa, vaikka ja mitä, jopa ulosteita.

Kapinoidessani, Yanado, lihaskimppu Amatsonin sademetsien kiiltävä sankari toi itsensä teuraaksi, niin kuin sankarin toki tuleekin, sika hän oli. Se sankari unohdettiin, Yanado, teurassika. Mies, lihas, omin sanoin Sankari, mutta jääden varjoon uudelta, Aamulla odotti pimeys, uudestaan. Yanado ei ollut luova, Yanado vain vastusti koko tarmollaan. Yanado oli kostaja. Hän toi itsensä teuraaksi kostaakseen itselleen kaiken sen hävityksen, mitä kostaminen saa aikaan.

Kapinoidessani, irtautuessani, ohittaessani vaiheita, siis teoriassa, mutta kaaressa, uneton, unelmaton, tässä ja nyt tiedostetaan, anotaan Anteeksi. Revitään irti, revetään joka suuntaan, useammin kuin kahdesti, ei eletä, Ei. Samaistutaan suuntaamme yhdessä me voimme unohtaa. Yhdessä samaistutaan, mennäänkö ylös vai alas? Ethän sääli itseäsi, mennään ylös! Aina korkeammalle, aamulla odottaa vain pimeys, uudestaan.

Unohdetaan Yanado, kukahan hän edes oli, tämä Yanado? Mistä me hänet löysimme, siis onko hän jäänne menneestä maailmasta, sivilisaatiosta, fossiili? Kultainen unelma utopiasta meidän sylissämme, mitä me haluamme, anna minulle se, että me vielä haluamme jotain, kunnes ei enää tarvitse, ei tarvita enää meitäkään, aamulla.

 

2.2. Annetaan rotalle nimeksi Yanado

Juhlitaan menetettyä kunniaamme, sitä taakkaa, jota ei enää tarvitse kantaa, annetaan Yanadon hoitaa se. Sille rotalle nimeksi se sopii, Yanado kaunis ystäväni, sinä olit aamujeni valo, ei sinua nähty. Ei meille jäänyt paljoa, ei juuri mitään, ja joka aamu kadut lakaistaan, jos jotain on jäänyt jälkeen, tippunut vaikka taskusta. Se pitää kerätä pois.

– Mutta sittenhän tarvitaan poiskerääjiä?

Heidänkin tulee ansaita paikkansa, jos aikovat kutsua itseään arvonimellä, heidän täytyy ansaita. Arvostusta pidetään arvossa.

– Ei minun taholtani, ei minun. Ei minuakaan arvosteta, ei. Minä olen katkera, ja kun minulla on notkeat sormet, minä vuodatan, kerran.

Se ei ansaitse paikkaansa, joka ei sitä halua. Ei voida pakottaa ketään, se on vapautta. Ei ole pakko ansaita mitään, entä olemassaolosi? Oletko sinä ansainnut? Itsekäs teurassika, Yanado, pikkuRotta, mitä sinä sait? Nautitko hyvän olon jogurttia aamupalaksi, vai kylmiä juomiasi? Kerrohan, Yanado, levititkö ruttoa tahallasi, rotta, kenen unelma sinä olet?

Unelmoitko sinä minusta kun olet yksin? Oletko yksin? Rotta, tahallasi, sinä haluat taas vain olla ilkeä minulle. Olethan sinä muillekin ilkeä, etkä vain minulle, olethan? En minäkään halua olla yksin, en. Eivät ne usko, jos sanon.

– Minusta tehtiin sairaus, Yanado on jotain muuta kuin kohtalo, ehkä umpikuja, minä en ole sairas, mutta olen tarttuva, aivan niin kuin tauti. Antaisitteko te minun lähteä kauas, jos minä en lähtisi jokaisessa tapauksessa? Kerta kerran jälkeen minä olen aina lähtenyt, uudestaan, koska on haluttanut kauas, ei pois, vain kauas. Jokin joskus pidättelee, eikä sitten pääse, vaikka halua olisi kyllä ollut — sitä ei riitä mihinkään muuhun.

Äänensävy vaihdetaan:

Aivan toisenlaisia unelmia, joskin vähän tavanomaisia. Siinä on poika ja tyttö, tulee mies ja nainen, ehkä lisää pokia ja tyttöjä. Ainako? Lisää poikia ja tyttöjä, jotta saadaan lisää miehiä ja naisia, ainako? Nyt esitetään kysymyksiä, mutta saadaanko vastauksia, edes sitä ei tiedetä. Yanado palaa kaikessa rauhassa esittämään marttyyrikuoleman, kuin pommikone ja sota. Diesel-öljyn katkussa, televisioituna, uusintana vaihtelevin väliajoin, Yanado kuolee, sinappikaasun katku, sariinin ja bio-aseiden vaikuttavan tehokasta jälkeä. Tämä on sinun päiväkirjasi, sinun äänensävysi, ja syyttävä. Me teemme virheitä, mutta kaikki eivät tee niitä omissa nimissään. Ota olemassaolo omaksi syyksesi, ja tämä pätee myös minuun, Yanado!

Painotetaan: ”Lahjakkaiden likvidointi…”, ja mitä siitä seuraa, suuri suunnatta vaeltava velloo, edelleen. Se, jos jokin, menee pois, ei vain kauas, pois, ja myös pysyy siellä. Sen aika tulee, massat lakoavat, itkenkö minä, kun väestönkasvu pysähtyy, itkenkö minä? Sen täytyy tapahtua, utuisena edessä, vääjäämättömästi, aika kulkeutuu, pois. Mehän sen keksimmekin ja mekin haihdumme olemattomiin, pysyäksemme poissa.

Senkö vuoksi tänne tullaan, että osattaisiin sitten pysyä poissa? Kuuntele, tämä on laadukasta kritiikkiä. Unohdatko minut, jos saat unelmasta kiinni, hylkäätkö minut, jos saat unelman, jostakin? Jospa jostakin löytyisi unelmia myös minulle, mutta luuletko, että minä haluaisin unohtaa sinutkin tämän kaiken mukana? Nyt paetaan menneisyyttä kirkuen, kuin apinalauma. Juoksutetaan itsemme alas kalliolta, juoksutetaan, koska ketään ei ole ohjaksissa, kuin olisi yksin keskellä joukkiota, eikä kenelläkään ole omia kasvoja, ei kenelläkään. Tuo on sinun ruumiisi, katso sitä, kokeile. Pidätkö? Se on aivan uusi, mutta se kuluu käytössä, niin kulut sinäkin. Ja jokainen päivä olet kopio kopion jälkeen, katoava kuvaa, kaiku katoaa etäisyyteen.

Etäisyyttä on aina liikaa, minä olen yksin. Paikkailen omia aikaansaannoksiani, ne ovat kaikki viiltoja omassa lihassani. Olen pukeutunut, omassa lihassani.

Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että jos riisuutuisit, et olisikaan alasti, vaan sinua ei olisi? Oletko sinä todellinen? Mitä lääkkeitä sinä syöt pysyäksesi todellisena?

Yksi vastaus »

  1. kobakukka

    Reblogged this on Vapaan Vasemmiston vaaliblogi and commented:
    Old School Propaganda

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: