RSS-syöte

Aihearkisto: Verkko-Kultisti

Arvioinnin fokuksessa opintoprosessi kokonaisuutena

Anni Hyypiö

Humanistisissa tieteissä opintosuoritusten arvostelu voi toisinaan olla kinkkistä, sillä toisin kuin esimerkiksi
luonnontieteissä, harvoin voidaan määritellä kysymyksiin selkeät oikeat tai väärät vastaukset. Näin ollen
arvioija ei voi tarkastella suorituksia puhtaan objektiivisesti, jolloin arviointi voi aiheuttaa päänvaivaa sekä
arvioijalle että arvioitavalle. Tästä huolimatta yliopistossa opettavalle arviointityö on yksi tärkeimmistä
velvollisuuksista.

Yliopistonlehtori Nina Työlahti on ollut opetustehtävissä Oulun yliopistossa kirjallisuuden oppiaineessa jo
yli parinkymmenen vuoden ajan. Työlahti muistelee aloittaneensa sivutoimisena tuntiopettajana vuoden
1993 paikkeilla. Vuosien aikana väki on säästötoimien myötä vähentynyt, mutta työmäärä on pysynyt
samana – yliopistossa opettava joutuukin ”tasapainottelemaan työssään oman tutkimustyön ja opetuksen
välillä”.

Arvioinnin taustalla oppiaineen traditio

Työlahti arvioi työssään hyvin monenlaisia opiskelijoiden tekstejä, aina perusopintojen praktikum-teksteistä
väitösteksteihin asti. Työlahden mukaan arviointityö on yliopistossa opettavalle sekä haasteellisinta että
tärkeintä työtä. Arviointityö pohjautuu arvioijan oman näkemyksen ja kokemuksen lisäksi myös oppiaineen
tutkimusperinteeseen. ”Jos arviointi tuntuu vaikealta, voi asiaa tarkastella oppiaineen linjojen mukaan,
ja miettiä sitä, mitä yhdessä ollaan sovittu arviointiperusteista ja tutkimuksen tavoitteista”, Työlahti
muotoilee.

Hän korostaa myös jatkuvan itsearvioinnin tarvetta: opettajan tulisi opiskelijoiden suoritusten lisäksi
arvioida omaa toimintaansa ja rooliaan hallinnossa, tutkimuksessa ja opetustyössä.

”Hyvä essee on nautinto lukea”

Humanistisissa tieteissä esseet nousevat useimmiten keskeisimmäksi suoritustavaksi. Työlahti kokeekin
esseiden lukemisen ja arvioimisen itselleen hyvinkin mieluisaksi. ”Hyvin kirjoitettua esseetä ovat aina
nautinto lukea”, hän toteaa. Kirjallisuuden oppiaineessa esseet ovat keskeisiä myös tenteissä, sillä
eksaktien nippelikysymysten sijaan painotus on laajoissa, pohdiskelevissa esseevastauksissa.

Työlahden mukaan myös luentopäiväkirjat ovat hyvä tapa mitata opiskelijan osaamista, mutta hyviin
arvosanoihin vaaditaan heittäytymistä ja uskallusta. ”Luentopäiväkirjat ovat erityisen hyviä silloin, jos
opiskelija uskaltaa esittää myös omia mielipiteitään. Suorat referaatit luentojen kulusta eivät täytä
luentopäiväkirjan tavoitteita.”

Arvosanat asennekysymyksenä

Kirjallisuuden oppiaineessa opintosuoritukset arvostellaan pääasiallisesti numeerisella asteikolla. Työlahden
mukaan praktikum-ryhmissä työt arvioitiin hyväksytty/hylätty-asteikolla, mutta aiheesta saadun palautteen
myötä käytäntöä muutettiin. Kuitenkin myös arvosanattomalla arvioinnilla voisi Työlahden mukaan olla
vielä paikkansa. ”Ensimmäinen syksy menee monella lähinnä opiskelua opetellessa. Opintojen alkuaikoina
myös muut arviointimenetelmät voisivat olla ok.”

Moni voi kokea numeerisen arvioinnin kannustavan ahkerampaan pänttäykseen, kun taas kurssin
läpäiseminen hyväksyttynä tai hylättynä voi johtaa alisuorittamiseen. Työlahden mukaan sanallinen
arviointi ei johtaisi välttämättä opiskelijan lusmuiluun. ”Tämä on ennen kaikkea asennekysymys.
Viimeistään yliopistossa tulisi tehdä itselleen selväksi se, kenelle haluaa oppia.”

Palautetta saa – jos sitä ymmärtäisi pyytää

Aiheesta saadun palautteen myötä opiskelijoilla on myös kirjallisuuden oppiaineessa ollut mahdollisuus
pyytää laajempaa arviointia suorituksistaan. Työlahden mukaan aktiivisuus asian suhteen on ollut hyvin
vähäistä. ”Hyvin vähän on ollut käytössä, ja erityisesti pääaineopiskelijoilla”, hän toteaa. Työlahti arvelee
syyksi kenties sitä, ettei monella ole selkeää käsitystä siitä, minkälaista palautetta opettajalta saa. ”Jonkun
pitäisi ensin uskaltautua ensin liikkeelle, jotta muutkin rohkaistuisivat tulemaan paikalle. ”

Opettajakin voi saada arvioinnistaan äkäistä palautetta. Myös Nina Työlahti on saanut arviointeja koskevia
vihaisia vastalauseita. ”Kaikki opettajat niitä saavat.” Työlahti myös ymmärtää, jos odotettua huonompi
arvosana kuumentaa tunteita, mutta vihaisen riehumisen sijaan kannattaa käyttää virallisia reittejä asiansa
hoitamiseen. Esimerkiksi gradun arvosanasta voi tehdä virallisen valituksen, jolloin ylimääräinen tarkastaja
antaa asiasta lausuntonsa. ”Näihin pyyntöihin ei koskaan suhtauduta kevyesti!”

Arvioija tunnistaa huijausyritykset

Hyvin kirjoittava voi toisinaan tenteissä saada tietämättömyyttään anteeksi taidokkaalla kielellisellä
kiertelemisellä ja kaartelemisella. Huomaavatko opettajat näitä huijausyrityksiä?

”Voi kyllähän sen turhan lörinän aina sieltä tunnistaa”, Työlahti nauraa. Hän kuitenkin muistuttaa, että
usein humanistisissa tieteissä ei ole ainoastaan tarkoitus selvittää sitä, onko tentittävä kirja opeteltu ulkoa.
Työlahden mukaan erityisesti kirjallisuuden oppiaineessa yleisen lukeneisuuden osoittaminen on aina
plussaa.

”Asioiden laajempi kytkeminen kontekstiin, erilaiset linkit aiemmin luettuun, ovat myös tärkeitä. Pelkät
juonireferaatit eivät varsinkaan seminaaritöissä riitä vielä minnekään.” Työlahden mukaan myös tieteellisen
kielen osaamisella pääsee varsin pitkälle. ”Tieteellisen jargonin hallinta osoittaa lukeneisuutta.”

Keskiössä kokonaisuus

Opiskelijan tietojen ja taitojen mittaaminen onkin monella tavoin haastavaa puuhaa, jossa tulee ottaa
huomioon monia eri näkökulmia. Työlahti kertoo ottavansa arvioinnissa mahdollisuuksien mukaan
huomioon kokonaiskuvan, joka sisältää opiskelijan koko opintoprosessin, aina aihevalinnasta lopulliseen
suoritukseen. ”Jos opiskelija esimerkiksi valitsee esseeseen vaikean aiheen ja suorittaa sen kelvollisesti, voi
se olla parempi kuin se, että valitsee helpon aiheen, josta kirjoittaa sujuvasti”, hän muotoilee.

Tämä voi Työlahden mukaan vaikuttaa myös siihen, kuinka tiukalla arvosteluasteikolla suoritusta
tarkastellaan: haasteellisia aiheita arvostellaan lempeämmällä otteella kuin helppoja. Riskin ottaminen voi
siis olla varman päälle pelaamista kannattavampaa.

Mainokset

Ekskursio Rovaniemelle 30.3.-1.4. Katso kuvat!

Kultun 8-henkinen delegaatio vei tervehdyksensä Lapin yliopiston taideaineiden opiskelijoiden Tao ry:lle aprilliviikonloppuna. Kuten kuvat todistavat, meininki oli aitoa. Taolainen vieraanvaraisuus oli käsinkosketeltavaa ja fuksianpunaista.

Ohjelmassa oli:

pe 30.3. Pizzaperjantai DASsin kerhohuoneella. Näkymät hienot, sauna loistava!

la 31.3. iltapäivä: Vierailu Arktikumissa ja Korundissa. Niin paljon Lappi-näyttelyitä!

la 31.3. ilta: Tao Rundturarna järjestää: Bussiristeily Rovaniemen lähikuppiloihin. Pätevää matkanjohtamista!

joku ajaton aika: Rovaniemen yöelämä.

su 1.4. aamu: Tsirp-virkeinä aamujunalla Ouluun.

Lyhykäisyydestään huolimatta eeppinen matka. Kultu kiittää Taoa ja toivottaa tervetulleeksi vastavierailulle!

Casting-tilaisuus voi jännittää sekä arvioitavaa että arvioijaa

Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun opiskelijat hakivat näyttelijöitä lyhytelokuviin Rovaniemeltä, Torniosta ja Oulusta

Anni Hyypiö

Kuva: Anni Hyypiö

Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu järjesti helmi-maaliskuussa kolme casting-tilaisuutta koulussa kuvattavia lyhytelokuvia varten. Rovaniemeltä, Torniosta ja Oulusta etsittiin monenikäisiä näyttelijöitä Joppari, Et ole yksin ja Nelostie –lyhytelokuviin, joiden kuvaaminen on osa koulussa meneillään olevaa kurssia. Tilaisuuksia promottiin sosiaalisessa mediassa, paikallislehtien ilmoituksilla ja harrastajateattereille lähetetyillä tiedotteilla.

Nelostie-lyhytelokuvan tuotantopäällikkö Marianna Liuttu kertoo, että järjestetyistä casting-tilaisuuksista Oulun tapahtuma veti paikalle eniten hakijoita. ”Oulu houkutteli paljon enemmän paikalle ihmisiä mitä oli odotettu, yhteensä 39 hakijaa. Tornioon vähemmän, muistaakseni 17 hakijaa, joista 15 oli lapsia. Rovaniemelle [tuli paikalle] taas vähän vajaa 30 ihmistä”, hän kuvailee hakijamääriä.

Casting-tilaisuudessa järjestäjinä oli yhteensä viisi henkilöä: kaksi tuotantopäällikköä sekä kolme ohjaajaa. Liutun mukaan Nelostie-lyhytelokuvan casting-tilaisuudessa kaikki osallistuivat yhdessä tilaisuuden järjestämiseen, mutta työnjaollisesti tuotantopäälliköt keskittyivät ennen kaikkea käytännön puoleen, kun taas ohjaajat vaikuttivat itse tilaisuuden sisältöön: ohjaajat jututtivat hakijoita ja arvioivat näiden näyttelijäntaitoja, ja tuotantopäälliköiden vastuualueisiin kuuluivat lähinnä tiedottaminen ja tilaisuuksien organisointi.

Tilaisuuksissa arvioijilla oli käytettävissä valmiit käsikirjoitukset, joten näyttelijöitä ei tarvinnut valita aivan sokkona.  Liutun mukaan myös ohjaajille oli syntynyt jo ”tietty kuva roolihenkilöstä”, jonka perusteella valintoja pystyi tekemään. ”Raamit oli aika hyvin kasassa [sen suhteen], millaista ihmistä lähdetään etsimään”, Liuttu kertoo.

Casting-tilaisuudessa ei odotettu hakijoilta täydellisyyteen asti hioutuneita näyttelijäntaitoja, sillä tilanne ei juuri antanut valmistautumiselle aikaa. ”Tärkeimmiksi asioiksi nousi kuitenkin oman kehon käyttö, sekä reagointikyky meneillä olevaan näyttelytehtävään. Ulkonäöllä oli harvoin vaikutusta asiaan, mutta ’sopivan ulkonäön’ tai äänenkäytön omaavat hakijat sitten nostivat roolihahmon selvästi paremmaksi”, Liuttu kertoo.

Myös hakijan luontevuus ja kehonhallinta koettiin valintaprosesseissa vaikuttaviksi seikoiksi. ”Totta kai ihmisen ulkoinen olemus ja käyttäytyminen, sisältäen oman kehonsa tietoisuuden, on iso plussa”, Liuttu muotoilee. ”Todella huono kommunikointitaito sekä selvästi puutteellinen näytteleminen vaikuttivat ensisijaisesti näyttelijöiden hylkäämiseen”, Liuttu kertoo karsintaperusteista.

Vaikka kutsu koskikin monenikäisiä näyttelijöitä, saattoi myös ikä johtaa näyttelijän hylkäämiseen. ”Jos lapsi on selvästi liian pieni, eikä oikein tiedä näyttelemisen päälle, niin sellaisen kanssa on äärettömän vaikea työskennellä. Sellaista ei olisi mahdollista toteuttaa”, Liuttu myönsi. Myös iältään ”liian vanhat lapsen rooliin” tai ”liian nuoret aikuisen rooliin” osoittautuivat Liutun mukaan hankaliksi.

Tilanne on eittämättä jännittävä hakijan näkökulmasta, mutta se voi tuntua aluksi vaikealta myös arvioijan näkökulmasta. ”Aluksi itsellä [oli] välillä kiusaantunut olo, varsinkin alkumetreillä, kun samanlaisiin tilanteisiin ei joudu yhtenään. Eikä vielä toistaiseksi olla elokuvamaailman ammattilaisia, niin sekin jännitti, kuinka näyttelijähakijat sitten näkisivät meidät”, Liuttu kuvailee omaa suhtautumistaan hakuprosessiin. ”Tilanne laukesi kuitenkin mukavien ihmisten parissa, ja tuttu ja turvallinen työryhmä ympärillä rauhoittaa kummasti.”

Vaikka casting-tilaisuuksien lisäksi näyttelijöitä pyydettin mukaan myös hakutilaisuuksien ulkopuolelta, olivat järjestetyt hakutilaisuudet tuottoisia ainakin Nelostie-lyhytelokuvan kohdalla. Liutun mukaan Oulun castingista löytyi suurin osa näyttelijöistä, joista kaksi valittiin päänäyttelijöiksi.

Tee se tieteellisesti

Muistakaa viikonloppuna: näin se homma etenee.

Lähde: Mies ja nainen -aikakauslehti, ~1980.

Maailmanloppua odotellessa: kulolainen superviikonloppu

Perjantaina 21.10. maailmanhistorian ensimmäinen Kuloseminaari toi Ouluun kymmenisen kappaletta kulttuurintutkimuksen opiskelijoita eri puolilta Suomea. Intensiiviseen viikonloppuun kuului seminaarin lisäksi Huutomerkin Musteklubi ja Kulon vuosikokous, joista kerron alempana triviaaleja yksityiskohtia.

Kuloseminaari 2011 – näkökulmia ja näytelehtiä

Kulo ry:n järjestämä seminaari tarjosi kiinnostavia näkökulmia kulttuurin omaehtoiseen tuottamiseen ja tutkimiseen. Kuten seminaarin puuhamies, Kulon pääsihteeri Jussi Moilanen totesi, tilaisuus toimi myös häpeämättömänä markkinapaikkana – jokaisella puhujalla oli oikeus ja velvollisuus mainostaa omia projektejaan.

Kaisa Kerätär kertoi työstään kuvataideagenttina ja kulttuurituottajana. Yhteisöteatteria Iissä, taiteilijaresidenssin perustamista, luovan tekemisen tuomista työyhteisöihin – Kerättären innostavat projektit osoittivat, että kyllä kulttuurialoilla tekemistä riittää, kun vain alkaa tehdä. Kerätär tekee työtä yrityksensä Taidepaussin kautta ja on opiskellut Sillanrakentajat-valmennusohjelmassa.

Kahvitauon jälkeen seminaariyleisö sai nauttia dialogisesta luennoinnista, kun Kaltion entinen päätoimittaja Sanna Karkulehto (powerpointin äärellä) ja nykyinen päätoimittaja Paavo J. Heinonen (takarivissä) ruotivat kulttuurilehden tekemisen käytännön kommervenkkejä. Vieläkin pohjoisemman näkökulman lehtikeskusteluun toivat Jänkä-lehden tekijät Paula ja Hertta Alajärvi. Jänkä syntyi, kun hyville lappilaisille kulttuurijutuille ei löytynyt julkaisukanavaa (”Lapin Kansakin arvosteli mieluummin Ateneumin näyttelyitä kuin paikallista taidetta”). Lehdellä on kiistaton paikka kulttuurikentässä: ilman sitä Lapin kohdalle jäisi tyhjä aukko.

Iltapäivällä juteltiin vielä tutkimuksen tekemisestä ja yhdistystoiminnasta. Kirjallisuudentutkija Jyrki Korpua avasi toimiaan tutkijoiden Kulttuurintutkimuksen seurassa, tekijöiden Huutomerkissä ja lukijoiden Kirjan ystävissä. Kulttuuritapahtumista keskustellessa todettiin, että suosituimpia ovat aina kiertokävelyt ja kapakkatilaisuudet. Lukupiiri saattaa jäädä yhden hengen glögihetkeksi. Lohdutuksena kuitenkin: pienikin on kaunista. Kulttuurikokemuksissa laatu on määrää oleellisempaa.

Mikä on NEFA? Mikä on känkky?

Seminaaripäivän jälkeen mieli oli täynnä ideoita ja kassi täynnä näytelehtiä. Tarvittiin Humuksen kahvia ja kunnolliset jälkiturinat ulkopaikkakuntalaisten kulolaisvieraiden kanssa. Nimiä sai kerrata uudelleen ja uudelleen, kuten myös kotiainejärjestöjä: NEFA Turku, NEFA Joensuu, NEFA Jyväskylä — mikä ihmeen NEFA? Ei mikään näistä, vaan ”Nordisk Etnologisk och Folkloristisk Arpetsgrupp” – pohjoismainen yhteistyöverkosto, jonka toiminnan hiipuminen on inspiroinut ainejärjestöaktiiveja perustamaan Suomeen uuden kattojärjestön, Kulon. Kulo on ollut toiminnassa toukokuusta 2010, ja nyt järjestäytyminen alkaa tuottaa hedelmää. Kulunut viikonloppu on erinomainen hedelmä – tulevaisuuden nupuista lisää myöhemmin.

Kulolaisten kanssa tutustuttiin mm. Kultuhuoneella vierailun, känkyn ja Musteklubin merkeissä. Teekkareiden nälvintään tottuneelle oli mukava yllätys, että Kultuhuonetta voi pitää myös isona ja ihmeellisenä. Kävi myös ilmi, että Oulu saa olla ylpeä Humanistisesta killastaan – sellaistakaan ei kaikissa yliopistoissa ole.

Känkyn äärellä ideoitiin mm. itäisten ja läntisten zombikulttuurien kohtaamista sekä maailmanloppua.

Musteklubi oli käsittämätön, kuten se joskus on. Sarjakuvamagneetteja, Miki Liukkonen kännissä, Musiikkiveljesten rivo ihmemaa. Illan sankari oli kuitenkin kiistatta Moilasen Jussi, joka ensin järjesti hienon seminaarin jotakuinkin apua pyytämättä ja muuntautui sitten Aimo Huikaksi, joka veti erinomaisen keikan. Hullu mies sai tästä kaikesta kiitokseksi vehnätyynyn.

Loppuillasta on todettava vain, että on ne hemmetin mukavia, kulolaiset.

Kulo kokoustaa, Kulo laajentuu, Kulo voi hyvin

Seuraavana päivänä, kello 16.30 Caion kabinetissa: Kulon vuosikokous. Läsnä oli kaikkien edellämainittujen nefojen lisäksi edustusta Kultusta ja Turun uskontotieteilijöiden Nirvanasta. Nelituntisessa kokouksessa tarkastettiin edellisen vuoden toimintakertomus ja tulevan vuoden toimintasuunnitelma sekä päätettiin tulevan vuoden jäsenmaksuista ja hallituksesta. Laajentumisintoisina päätettiin nimittää kaksi ulkoasiainsihteeriä – tekemistä kyllä riittää. Tulevana vuonna pyritään saamaan mukaan uusia jäsenjärjestöjä (Helsingin NEFA ja Lapin yliopiston taideopiskelijat nyt vähintään) ja tehdään yhteistyötä ainakin Akavan Erityisalojen ja Kulttuurintutkimuksen seuran kanssa.

Kulttuurintutkimuksen seura tulee ajankohtaiseksi kulolaisille jo tämän vuoden joulukuussa, kun Turussa järjestetään Kultut-päivät. Päivien yhteyteen juonitaan jonkinlaista yhteistyökeskustelua tutkijoiden ja kulolaisten välille. Samassa yhteydessä järjestetään myös Kulon pikkujoulut, ja Turun NEFA on luvannut näyttää tarunhohtoisen Koppinsa. Kultulaisdelegaatio lähetetään varmasti, liity mukaan!

Tulevalle vuodelle on mietitty myös kulttuurintutkimuksen alan opinnäyteverkon perustamista. Opinnäyteverkossa opinnäytteiden tekijät voisivat keskustella aiheistaan keskenään ja löytää töilleen asiantuntevia ohjaajia myös oman oppilaitoksensa ulkopuolelta.

Kun päätökset oli nuijittu, kabinetin sakea ilma vaihtui kiinalaisen ravintolan rauhaan ja myöhemmin allekirjoittaneen avaraan kotiluolaan, jossa vieraita kiusattiin mm. mandoliinimusiikilla ja 1980-luvun parisuhdelehdillä.

Loppuillasta on todettava vain, että on ne hemmetin mukavia, kulolaiset. Ne, me. Ja että poikkitieteellinen keskustelu avaa ikkunoita päässä: sellaisia ikkunoita, joista näkee tulevaisuuteen. Se on kirkas.

Maailmanloppu ei vieläkään ole tullut.

– Kaisa Kortekallio (tulevana vuonna mukana Kulon toiminnassa toimeliaana toimihenkilönä)

Verkko-Kultisti, olkaa hyvät

Kultu siirtyy 2000-luvulle ja alkaa julkaista osia ainejärjestölehdestään Int-ter-netissä. Artikkelit löytyvät Verkko-Kultisti -kategorian alta, aiheet aaltoilevat dystopiasta foliohattuihin. Lukekaa, jakakaa, naurakaa vaikka.

Laskiainen 2011: Kimalluksen päivä

kirjoittanut Kaisa Kortekallio

Foliota. Kaikkialla foliota. Kissankorvissa, kravateissa, silintereissä, hännässä, kolmikolkkahatussa. Ja yhden teltan ympärillä.

Teekkarit laskevat mäkeä joka vuosi, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Tänäkin vuonna laskiaismäessä saatiin nähdä pyramidi, munakenno ja Johanna Tukiainen. Siinäkään ei ole mitään ihmeellistä. Ihmeellistä on se, että myös Kultu ja Meteli osallistuivat laskuihin – ensimmäistä kertaa ainejärjestömuistiin.

Visio oli kaunis: jos kupoliteltalle rakentaisi lipan ja propellin, eikö se näyttäisi aika lailla propellihatulta? Ja jos sen hopeoisi jotenkin, eikö se näyttäisi foliohatulta?

Neljä purkkia hopeamaalia, muutama rulla foliota ja kaksi rullaa jesseteippiä myöhemmin karmea totuus oli, että ei se näyttänyt. Olimme kuitenkin luovuttamisen tuolla puolen, tarkalleen ottaen Reikunmäen laella, ja laskuvuoromme oli koittanut. Oli mentävä.

Kiperin kysymys: liukuuko se? Lähteekö se liikkeelle? Miten telttaa voi työntää?

Telttaa ei voi työntää. Mutta ihmisiä voi vetää! Kiltit arkkitehtikiltalaiset ottivat käsipuolesta ja auttoivat joukkueemme matkaan.

Se liukui sittenkin! Keveästi! Hetki huutoa, yksi hidas pyörähdys – ja olimme mäen pohjalla.

Olimme unohtaneet kokonaan, että illan bileitäkin voisi mainostaa.

Illan bileet: foliota. Foliorusetteja. Foliostetson. Folio-Edward. Ja haamuja: kaikkialla haamuja: jostain syystä vain harva oli muistanut ottaa ruumiinsa mukaan juhlaan. Useimmat olivat kaiketi unohtaneet omansa Konekillan bileisiin. Tai lääkisläisten bileisiin. Finanssin bileisiin? Excu2011-bileisiin? Hietasaareen?

Aimo Huikan soitinorkesteri soitti haamuille svengimusiikkia. Runoilija Heikki Kerätär valloitti yleisörivinsä polkupyörävarkaudella. Vene oli toisesta maailmasta: laulajan kasvot peittyivät vaalean verhon taakse, rytmi sai hetkeksi kadottamaan tilan ja ajan (en unohda rumpalin virneen päälle liimautuneita hiusliuskeita). Korvatulppia poistaessani tulin taas ihmiseksi: niin, Kultun ja Metelin foliohattubileet. Totta. Ihan hyvät bileet.

Yöbussi Linnanmaalle oli täynnä ruumiita. Ruumiiden keskellä kuulin vierestäni vienon äänen: ”Ehkä jossain on sittenkin vielä ne paremmat bileet.”