RSS-syöte

Avainsana-arkisto: kultisti

Kultistin lukijamatkan reportaasi, Finale

Lauantai 2.3.

Lauantaista eteenpäin ekskursion tahti meni niin villiksi, ettei reportteriparkanne enää pystynyt toimittamaan reaaliaikaisia tilannekatsauksia kentältä.

Päivä alkoi hitaalla toipumisella perjantai-illan eksunaloittajaisjuhlista. Söimme hyvin ja maukkaasti, ja jotkut aloittelivat jo naukkailuakin. Kittilän kotiseutuevakkoon kadonnut seurue palasi mökeille alkuiltapäivästä. Ruoka oli hyvää.

Syötyämme oli aika nousta illan mielettömästä hedonismista ja muuttua kulttuuriseksi olennoksi. Orientoiduimme Anna Salmen laatimalla alustuksella Reidar Särestöniemestä, hänen töistään ja elämästään. Tästä viisastuneina matka jatkui kohti Kittilän pimeimpiä eräsyövereitä – museo ei sopinut heikkohermoisille. Matkakin oli oma koettelemuksensa.

Museo oli kokemus, muuta ei voi sanoa. Särestöniemi oli läpikotainen taiteilijapersoona ja hänen kotinsa kuvasti hänen sielunmaisemiaan. Kaupan lisäksi kierrokseen kuuluivat Särestöniemen lapsuudenkoti, hänen myöhempi ateljeensa sekä galleria. Ohitimme myös Reidarin Baba Yaga -noidalle rakennuttaman asunnon, joka seistä ähötti hangessa kanan(pölkky)jaloilla. Asunnosta meitä seurasivat Reidarin kasvot, noita ei ollut kotona.

Lapsuudenkodista minulla ei ole paljoa sanottavaa. Siellä oli hienoja pölkkytuoleja, jotka sopisivat hyvin kultuhuoneelle. Asunto oli todiste entisaikojen tehokkaasta tilankäytöstä. Reidarin perheen lisäksi Reidar piti taloa työtilanaan ja asuntonaan ja myöhemmin siellä asui Reidarin pikkuveli Anton (tuttaville Anttu). Opiskelujen jälkeen Reidar ei muuttanut kauas, vaan hänen ateljeensa löytyi samasta pihapiiristä.

Särestöniemen ateljee on majesteettinen näky. Tarinan mukaan Kekkonenkin on viihtynyt sen ilmavissa saleissa. Reidarin kerrotaan olleen lyhyt mies, joten etenkin rakennuksen portaiden katto oli petollinen retkikuntamme korkeammille jäsenille. Lohdutuksena talossa oli oma sänky koiralle ja näkymä Leville. Myös mainosputkea muistuttava valotaide on syytä mainita. Kirjahyllyssä oli kaikkea jännää ja myös pari tuttua teosta. Huhhuh.

Särestöniemen galleria pitää nähdä itse. Siellä oli taidetta: (afrikkalaisia) omakuvia, viiksiä ja halailevia karhuja. Niitä ei voi kuvata, ne pitää nähdä itse. Teidän onneksenne rakkaat lukijat tänne pitäisi ilmestyä kuvia, kunhan olemme seuloneet, mitkä niistä voi näyttää päivänvalossa.

Mutta uima-allas! Kuka laittaa galleriaansa uima-altaan?

Särestöniemi.

Särestöniemi oli semmoinen ihminen, joka laitatti galleriansa toiseen kerrokseen uima-altaan (ainakin 3×10 metriä) saunan kanssa. Oppaamme mukaan altaassa ei olla uitu itse suuren S:n menehtymisen jälkeen. Uhkailuista huolimatta mekään emme siihen tohjenneet, mutta mietin oliko paikallinen harjoittelija harjoittanut altaassa aamu-uintia aina, kun turistien silmä vain vältti? Sitä ei moni tiedä – ja vielä harvempi arvaa.

Tahtimme oli armoton – Särestöniemen jälkeen vuorossa oli paikalliseen graduretriittiin järjestetty ateria. Kuisiini oli suorastaan taivaallista, ja kokemusta mausti entisestään retriitin värikäs asujaimisto. Isäntämme kävi välissä kuskaamassa majoitettuja muita vieraita, mutta kertaakaan emme tunteneet oloamme muukalaisiksi.

Valitettavasti olin kuski ja kurkkuani alkoi janottaa näinä hetkinä. Lähdin siksi kuljettamaan autollista takaisin mökeillemme Koivuhoviin, enkä pystynyt kokemaan vuohellista retriittiä siinä loistossaan, missä se olisi näyttäytynyt loppuillasta. Joitain tilanteita (kuten tämänkään kirjoittamista) ei vain kestä selvin päin.

Loppuilta on enemmän tai vähemmän sumea. Suunnitelmani kököttää koko eksku saunassa torpedoitui pahasti jäädessäni uudelleen ja uudelleen suustani tai selästäni kiinni toisiin kuvioihin. Muut toki ramppasivat siellä konsanaan, mutta epäilen heidän juonineen aina jonkun pitämään minut aisoissa. Saunomisen sijaan alati hyökkäyksen alla oleva miehisyys piti todistaa muin keinoin: tiesin aamulla katuvani juomamaisterin valmistamia habanero-shotteja, mutta sillä hetkellä idea tuntui hyvältä. Mieleeni muistui ensimmäinen kämppikseni, joka inokuloi minut tuliseen ruokaan. (Kaikki kokkaukseni piti nääs valmistaa niin tabaskoiseksi, ettei hän voisi kähveltää niitä omaan nälkäänsä.) Tätäkin järkyttävämpi oli jälki-illan hirviöluomus: vihreä viinahyytelö. En muista, kuka päätti koristaa sitä nomparelleilla[sic?], mutta loppuillasta sulaneet rakeet olivat erittäin mähmäisen oloisia. Hyhhyh, ja näkisittepä miten se hyllyi. Näky on syövyttänyt itsensä pysyvästi verkkokalvoilleni.

Kaiken kaikkiaan päämökin tilat olivat melko tyhjinä. Luulen, että porukka viihtyi paremmin saunassa tai lämmitetyssä grillikatoksessa. Myöhemmin piipahdin itsekin siellä, mutta tällöin jäljellä olivat vain vanhojen aikojen kekäleet ja pino syömättömiä (ja kylmiä) makkaroita.

Yön aikana juttujen taso laski laskemistaan. Jossain välissä tiedän menneeni nukkumaan, sillä aamusta heräsin pedistäni, enkä esimerkiksi hangesta.

Sunnuntai 3.3.

Mitä viimeisestä päivästä voi kertoa? Siivosimme mökit kipeänä ja apeana. Joko tämä loppui? Yllätyksekseni en ollut liian krapulainen, vaikka päätä jomotti armottomasti. Aamiainen pysyi sisällä, mikä on aina hyvä merkki.

Minun piti pysyä vahvana ja esimerkillisenä, mutta kuskina en (onneksi) toiminut kuin lähikaupalle asti. Vähäksi jääneet unet näkyivät varmaan ulkonäöstä. Onneksi autossa oli selkopäisempiä ajokortillisia henkilöitä, joiden avustuksella letka selvisi hengissä Rovaniemelle asti.

Siellä olikin aika ensimmäisille hyvästeille. (Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin yksi meistä jäi jo Kittilässä.) Loppumatkasta ei voi oikein sanoa mitään. Se meni niin kuin kaikki kotimatkat aina ja koskaan. Olimme toki virkistyneitä moraalisesti vastuuttomasta viikonlopusta, mutta samalla uupuneita. Joillain odottivat työt, toisilla koulu ja kolmansilla loma, ja oli hyväksyttävä, ettei tällaista elämäntyyliä kestä ikuisesti. Ekskursioksi matka oli silti onnistunut. Päänsärky unohtuu, mutta muistot voi kullata (kultuta?).

Mutta hei! Kuulin, että Kultistin lukijamatkalla oikeasti myös tehtiin Kultistia. Kohta näemme, pääsikö siitä mikään läpi lehtemme tiukkojen laatuvaatimusten.

Milloin on seuraava lukijamatka?

Kiittäen ja kuitaten,

Aleksi, matkan reportteri

P.S. Jussi on koonnut ekskun aikana kuvatusta materiaalista hupaisan videon, joka on melkein työturvallinen. Se varmaan tulee jotenkin näkyville, jos tulee.

Mainokset

Ekskureportaasi: Takana intensiivistä saunomista!

 2.3.2013 Lauantai klo 0.47 @ Koivuhovi

Ekskuilta jatkui nousutunnelmissa. Känkky oli. Oli myös kiisselishotteja, joka oli paksua ja kokkareista – silti hyvää. Loppua leimasikin sitten sauna, enkä voi luotettavasti raportoida, mitä sen ulkopuolella tapahtuikaan.

Koivuhovin sauna oli pieni, mutta pippurinen. Oikeastaan pieni on harhaanjohtava sana, sillä tilaa oli kyllä runsaasti, mutta lauteita ei. Sauna oli hyvin tulinen ja vesi oli kylmää. Olihan se nostettu avannosta.

En uinut, mutta kuulin, että joku sinne lopulta joutui. Minulle oli aivan sopivan jännää hakata jäätä hiilihangolla.

Maininnan arvoista, ehkä jopa saunomista (joka on kuitenkin loppujen lopuksi suht tylsää kerrottavaa, löylyä ja vettä) arvokkaampaa, oli taukohuoneen keskustelut. Siellä lenteli niin vittudippailu kuin vattukiisseli (oikea kiisseli oli lakkaa). Jukka (juuri se) oli tuonut paikalle hatun, josta ei voinut varmasti sanoa, missä kaikkialla se oli ollut. Silti se meni päähän, lähes yhtä hyvin kuin paikalle toimitettu Subrosia-viini. Hattu päässä tuli saunottua ja, mitä tärkeintä, kehitettyä voimallinen asento, jolla voi kulkea vaikka kuinka nopeaa (melkein valoakin nopeampaa!) Tarinan mukaan etenkin pultsarit mestaroivat tämän asennon. Nyt se on dokumentoitu teille, kuva on toivottavasti tämän päivityksen ohessa.

Loppusaunasta kaksoisJussimme herättivät hämmennystä. Toinen heistä todettiin potentiaaliseksi mancandyksi, mutta morfoloitui nopeasti potenttiseksi man-can-doksi. (Se on niin kuin didgeridoo, mutta mies. En ole soittanut, suuni ei ole tarpeeksi leveä.) Myöhemmin kaanoniin lisättiin myös kehittyneet Kat-man-du sekä irstaampi Scat-man-do. Nasty!

Loppuillasta sauna alkoi olla hupsussa kunnossa. Katossa oli innostumisen jälkiä ja jalat jäätyivät kiinni lattiaan. Voi jalkaparkojani, ehkä ne kuoriutuvat aamuun mennessä.

Saunassa ja sen ympäristössä syntyi monia legendoja. Pesää katsottiin ahkerasti, mutta siellä ei nähty mitään. Hiljetkäämme kuitenkin kahden miehen naismaisesta kikatuksesta ja ainoan naaraan yrityksestä pitää huoneessa edes jotain miehisiä piirteitä. The leader endures. For now.

Lopulta saunakin tyhjeni, kun kukaan ei kestänyt uutta avantoreissua veden perässä. Suurin osa ekskun väestöstä on jo kadonnut yöpuulle. Vain harvalukuinen (muttei suinkaan harvasanainen) joukko on jäänyt. Minun käskettiin lisätä tähän vielä Tissipinssi, joka kuulemma on juuri pilannut Aimo Huikan maineen.

 

Huomenna Särestöniemi ja mahdollisesti aamusauna. Kyllä tuonne pitää vielä palata.

 

~ A

 

P.S. Haluaisin sanoa, että ensimmäisenä saunaan ja viimeisenä ulos, mutta nuo yhet pesivät vielä tukkansa. Drnn!

P.P.S. Tekstiä ei editoitu millään lailla. Kuvia lisätään toivottavasti, kun niitä kamerasta kaivetaan.

Syksyn Kultistia suunnittelemaan!

Kultistin syysnumeroa suunnitellaan huomenna 20.7. Linnansaaressa, kello 18 alkaen. Jos säät on kivat, ollaan ulkona, jos ei, mennään sisälle. Tervetuloa messiin!

Verkko-Kultisti, olkaa hyvät

Kultu siirtyy 2000-luvulle ja alkaa julkaista osia ainejärjestölehdestään Int-ter-netissä. Artikkelit löytyvät Verkko-Kultisti -kategorian alta, aiheet aaltoilevat dystopiasta foliohattuihin. Lukekaa, jakakaa, naurakaa vaikka.

Laskiainen 2011: Kimalluksen päivä

kirjoittanut Kaisa Kortekallio

Foliota. Kaikkialla foliota. Kissankorvissa, kravateissa, silintereissä, hännässä, kolmikolkkahatussa. Ja yhden teltan ympärillä.

Teekkarit laskevat mäkeä joka vuosi, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Tänäkin vuonna laskiaismäessä saatiin nähdä pyramidi, munakenno ja Johanna Tukiainen. Siinäkään ei ole mitään ihmeellistä. Ihmeellistä on se, että myös Kultu ja Meteli osallistuivat laskuihin – ensimmäistä kertaa ainejärjestömuistiin.

Visio oli kaunis: jos kupoliteltalle rakentaisi lipan ja propellin, eikö se näyttäisi aika lailla propellihatulta? Ja jos sen hopeoisi jotenkin, eikö se näyttäisi foliohatulta?

Neljä purkkia hopeamaalia, muutama rulla foliota ja kaksi rullaa jesseteippiä myöhemmin karmea totuus oli, että ei se näyttänyt. Olimme kuitenkin luovuttamisen tuolla puolen, tarkalleen ottaen Reikunmäen laella, ja laskuvuoromme oli koittanut. Oli mentävä.

Kiperin kysymys: liukuuko se? Lähteekö se liikkeelle? Miten telttaa voi työntää?

Telttaa ei voi työntää. Mutta ihmisiä voi vetää! Kiltit arkkitehtikiltalaiset ottivat käsipuolesta ja auttoivat joukkueemme matkaan.

Se liukui sittenkin! Keveästi! Hetki huutoa, yksi hidas pyörähdys – ja olimme mäen pohjalla.

Olimme unohtaneet kokonaan, että illan bileitäkin voisi mainostaa.

Illan bileet: foliota. Foliorusetteja. Foliostetson. Folio-Edward. Ja haamuja: kaikkialla haamuja: jostain syystä vain harva oli muistanut ottaa ruumiinsa mukaan juhlaan. Useimmat olivat kaiketi unohtaneet omansa Konekillan bileisiin. Tai lääkisläisten bileisiin. Finanssin bileisiin? Excu2011-bileisiin? Hietasaareen?

Aimo Huikan soitinorkesteri soitti haamuille svengimusiikkia. Runoilija Heikki Kerätär valloitti yleisörivinsä polkupyörävarkaudella. Vene oli toisesta maailmasta: laulajan kasvot peittyivät vaalean verhon taakse, rytmi sai hetkeksi kadottamaan tilan ja ajan (en unohda rumpalin virneen päälle liimautuneita hiusliuskeita). Korvatulppia poistaessani tulin taas ihmiseksi: niin, Kultun ja Metelin foliohattubileet. Totta. Ihan hyvät bileet.

Yöbussi Linnanmaalle oli täynnä ruumiita. Ruumiiden keskellä kuulin vierestäni vienon äänen: ”Ehkä jossain on sittenkin vielä ne paremmat bileet.”

Ja voittaja on…

kirjoittanut Pia Vuolteenaho
Samaan tapaan kuin verot tai joulu, on jokavuotinen Oscar-gaala yksi elämän pysyvistä asioista. Vaikka tänä vuonna vuorossa olivat “the young and hip Oscars”, on illan ohjelma vuodesta toiseen melko lailla sama: kauniit julkimot lipuvat punaista mattoa pitkin gaalaan, jossa jaetaan vuorotellen niitä kiinnostavia (parhaat näyttelijät, paras elokuva) ja sitten niitä vähemmän mediaseksikkäitä (sound editing, sound mixing – kyllä, ne ovat kaksi eri kategoriaa) palkintoja. Mukaan mahtuu juontajien huolellisesti kameran tuntumasta tavaamia vitsejä ja vähintään yksi liian pitkäksi venyvä, itkuinen kiitospuhe.

Itse show on ohi parissa tunnissa, joskin Suomessa lisämausteensa gaalaan tuo lähetysajankohta, Oscarit kun televisioidaan meillä perinteisesti maanantain vastaisena aamuyönä. Vaikka gaala on varsin viihdyttävää katsottavaa pelkkänä kepeänä elokuvanakarkelona, mahtuu Oscareiden historiaan myös yhteiskunnallisesti merkittäviä hetkiä, jotka heijastelevat maailman menoa Hollywoodin ulkopuolellakin. Lue lisää

Moral Groove

kirjoittanut Jukka Ylisuvanto

1. Epämääräisiä merkintöjä muistiossa, jonka toivottavasti muistan olevan omani.

Huomautan heti alkajaisiksi (lähinnä itselleni), että minulla ei ollut minkäänlaisia yhteyksiä näiden tapahtumaketjujen jalokiviin, mutta sillä ei todellisuudessa ole mitään merkitystä, sillä minäkin olisin yhtä hyvin voinut olla kaiken tämän takana tai ainakin osallisena. Minä en vain sattunut sanomaan sitä ääneen ensimmäisenä niin että muutkin olisivat sen kuulleet, mutta kyllä minä sitä ajattelin, ja monelta kantilta, jotta voisin jotenkin perustella sen vääräksi, rikolliseksi ratkaisuksi. En vain oikein onnistunut… Minä pääsin taas siihen samaan lopputulokseen, jolla voi perustella yhtä hyvin molemmat vastakohtaiset väittämät oikeiksi, hyviksi ja ainoiksi totuuksiksi, mutta minä olen erittäin kriittinen, ja kysymykseni vahingoittavat lähinnä vain minun harmoniaani; joku muu voisi olla kerrassaan tyytyväinen itseensä minun asemassani, mutta minä en vain kykene siihen, eikä kritiikkiäni ota kuuleviin korviinsa minun lisäkseni kai juuri kukaan. Ja kaikki tapahtui etiikan ulottumattomissa, ilman ohjaksia tai ohjaajia, mutta ennalta-arvattavasti, sillä vaikka kurssit heilahtelivat, kaikki tiesivät mikä on tärkeintä.

Nyt sitä, mistä joskus olin niin ylpeä, ei vain millään haluaisi päästää suustaan ulos, on se niin kammottavaa ja iljettävää… Niin, niin VAIN SAATANA ON TODELLISTA, ja kaikki se hyvyys ja ihmisyys, josta pidetään niin kovaa ääntä, on kadonnut jäljettömiin. Saatanan korpinmusta väritys oli kai jotenkin niin kaunista, että se oli pakko asettaa kaiken harmauden yläpuolelle, sillä kukaan ei yksinkertaisesti vain onnistunut pesemään valkoista tahrattomaksi. Kolmio kääntyi ylösalaisin ja valtikkana oli hiilihanko, mutta kekäleet sammuivat ihanaisen auringon muuttuessa kaasun ja plasman muodostamaksi palloksi — valot menettivät hohtonsa. Me katsoimme ja näimme: kaikki, mikä kiiltää on kultaa. Nyt tyhjästä loppusoinnusta suivaantuneena ja itseeni perin kyllästyneenä minä vain odotan, että Saatana sanoisi edes jotain, mutta eihän sieltä helvetistä mitään kuulu, sillä nyky-helvetti on hiljaisuutta. Pimeyden lapset juhlivat hetken, kunnes huomasivat, että voitto maistui tietenkin katkeralta ja vain sodalla oli merkitystä — olihan se jotain tekemistä, ja kun on tehnyt jotain, nukkuu paremmin.

Se täytyy vain hyväksyä: hiljaisuus, joka ei arvosta ketään eikä mitään on jokaisen tunnelin päässä. Harmaa ei ole väri, sillä se on vain likaista hiljaisuutta. Saatana sai viimeisen naurun, mutta hiljaisuus veti pitemmän korren ja niin helvetin viha hukkui harmauteen, sillä sehän oli vain kostoa, joka lopetti kaikki sodat eikä enää ollut mitään tehtävissä. Lue lisää